maanantai 27. toukokuuta 2013

Viimeinen Testamentti


Done ...and DONE!
-Samatha Jones

Kävelin viimeisen päivän Hongkongin pääsaaren rantaa ja pohdin neljän ja puolen kuukauden aikana koettua.
Haluni lähteä vaihto-oppilaaksi oli halu vielä kerran olla palkkatyöstä vapaa ennen kuin keski-ikä astuu pälvikaljuineen elämääni. Tämä ulkomailla vietetty  vaihto on summattavissa lukuisiksi pieniksi havainnoiksi, joista seuraavassa summittainen lista. Todellisuudessahan tajuamisten ja älyväläysten helminauha on huomattavasti sekavampi, sattumanvaraisempi ja postmodernimpi, mutta koska asumme persusuomessa niin asioita on hyvä yksinkertaistaa listamuotoon. Pahoittelen, etten lukutaidottomille jaksa vääntää tästä visualisaatiota.

Havainto yksi
Opiskeleminen on vitun paljon turhauttavampaa ja työläämpää kuin työnteko! Tuli mieleen vuodet friikkuna jolloin jatkuvasti oli ahdistunut, kun ei tehnyt töitä. Suomalaisessa kuukausipalkkaisessa työmaailmassa on se hyvä puoli, että sinulla on oikeus tehdä vain 8h päivässä töitä. Samaa oikeutta ei ole opiskelijalla.
Ja onko mitään turhempaa kuin kirjoittaa tekstejä, jota ei ole tarkoitettukaan julkaistavaksi. Ja saatanasti vielä joutuu näkemään vaivaa niiden esseiden kanssa.

Havainto kaksi
On hyvä keskittyä elämässä niihin asioihin, joissa on hyvä. Ja miettiä, miten niitä puolia itsessään voisi vielä enemmän käyttää hyväksi.

Havainto kolme
Tee-laaduista puhujat eivät ehkä ole täysin turhia runkkareita, ehkä.

Havainto neljä
Maailmassa on todellakin vähintään tsiljoona tapaa viettää elämä eikä niistä yksikään ole toistaan oikeampi. Suomessa on yllättävän paljon ihmisiä, jotka uskovat, että asiat pitää tehdä tietyllä tavalla. Pyrin poistamaan elämästäni kaikki ihmiset, jotka etsivät elämälleen tarkoitusta oman elämäntapansa parempana pitämisen kautta.

Havainto viisi
2010-luvulla 35-v Antilla oli enemmän yhteistä 20-v hongkongilaisten kanssa, kuin 2000-luvulla 22-v Antilla 20-v pietarilaisten kanssa. En ymmärrä mistä se johtuu. Molemmissa kulttuureissa ihmiset elävät pitkään vanhempiensa luona. Molemmissa on tiukka sosiaalinen kontrolli. Mutta onko se sitten se kapitalismi, joka yhdistää.

Havainto kuusi
Hongkongissa heräsin siihen tajuamiseen, että nykykapitalismi on esteettisesti todella rumaa. Äkkivilkaisulla kaikki se vilkkuva pieni muovitavaramaailma oli kiehtovaa, mutta kun otti säläkokonaisuudesta yhden objektin käteensä, tajusi sen rumuuden. Niin paljon kuin esimerkiksi nauroin kojulle, jossa oli myynnissä pieniä vaaleanpunaisia vilkkuvia muovikirahveja. Olin aivan innoissani ostamassa sellaista. Kun otin yhden käteen, tajusin, että se ei ollutkaan ihanaa kitschiä vaan vain todella ruma muoviasia. Sama on rakentamisen kanssa. Hongkong on hyvä esimerkki siitä, mitä tänä päivänä tapahtuu, jos valtion rakentaminen on minimissään ja yksityinen raha saa päättää kaupungin arkkitehtuurisen ilmeen.
Tuleeko kenelläkään mieleen yhtään arkkitehtuurillisesti merkittävää yritysrakennusta 2000-luvun Suomesta? Itäkeskuksen laajennus? ABC-asemat? Tässä kilpailussa Helsingin musiikkitalo voittaa mennen tullen. Kapitalismi on tullut esteettisesti tiensä päähän. Kapitalismin estetiikka on massassa: sata vilkkuvaa vaaleanpunaista muovikirahvia naurattaa, mutta yksilö on ruma.

Havainto seitsemän
On organisoitava kansainvälinen vallankumous kapitalistisen rumuuden poistamiseksi maailmasta!

Havainto kahdeksan
Ulkona paistaa aurinko, jospa lähtisin kääntämään kasvimaan.

Tämä blogi loppui tähän.

Tui tui,
Antti

maanantai 6. toukokuuta 2013

Pään sisäisestä draamasta ja koreamuodista.


Olen täällä ulkomailla ollessani tajunnut, että sielussani on kasvanut kaksi hyvin vastakkaista persoonallisuutta joiden elämää olen ruvennut käsikirjoittamaan. Heidän reaktioitaan pohtimalla pystyn sekä nauramaan kulttuurilleni että käsitteistämään ulkopuolista maailmaa.
Vielä tällä hetkellä hahmot ovat ehkä enemmän sivupersooniani kuin varsinaisia draaman henkilöitä.
Toinen heistä on ihan tavallinen haja-asutusalueella asuva suomalainen persu, joka usein ääneen ihmettelee nykymaailman menoa. Hänen lempisanontansa on: Jos isovanhemmat olisivat eläneet näin, nyt puhuisimme venäjää.
Toinen sen sijaan on ihan tavallinen teennäistä elämää elävä punavuorelainen muotibloggaaja. Muutettuaan Helsinkiin hän aloitti bloggaamisen peitelläkseen huonoa itsetuntoaan. Tämä näkyy blogin tasapuolisena tylsyytenä, joka on johtanut siihen, että hänen blogistaan on tullut Suomessa hyvin suosittu.

Tänään olen antanut sisäiselle muotibloggaajalleni puheenvuoron. Olen kuitenkin editoinut hänen tekstistään hiukan roisimman.

hallyuHallyuHAllyuHALlyuHALLyuHALLYuHALLYU

Muoti ei tunne rajoja. Muoti on aina ylittänyt rajoja yhtä vauhdikkaasti kuin sukupuolitaudit. Hivin jälkeen suurin kansainvälinen yllättäjä on ollut Korea. Korealaisuuden aalto -käsite otettiin käyttöön pekingiläisessä lehtimaailmassa vuonna 1999. Korealaisuus löi itsensä läpi ensin juuri nuorisokulttuurin puolella. K-pop musiikki on jo valloittanut koko Aasian. Suurin uusi aluevalloitus on Etelä-Amerikka, jossa K-popin suosi on hurjassa kasvussa.
Mitä nuoriso edellä sitä huippumuoti perässä. Yksi ensimmäisistä länkkärimaissa breikanneista korealaisista muotisuunnittelijoista on Lie Sang Bong. Hänen 2002 kokoelmansa puhututti Pariisin Muotiviikoilla. Muun muassa Lady Gaga käyttää hänen vaatteitaan.
Korealainen muotiteollisuus ei kuitenkaan ole vain muotiviikkohifistelyä. Liikkeellä on myös paljon mahtavia nuoria tekijöitä joiden kohtuuhintaisia tuotteita pystyy kuka tahansa tilaamaan äänternetsin ihmeellisen maailman ansiosta jopa routaisille rajoille.
Uusimpana tulokkaana on pakko mainita 2010 aloitettu Margarin Fingers, joka lähti liikkeelle suunnittelija Ju Hyeon Leen ja erään floristin yhteisestä taideprojektista.
Korealaiset suunnittelijat ovat nimenomaan tunnettuja hienoista ja viimeistellyistä yksityiskohdista, jotka usein yhdistyvät rankan graafisiin leikkauksiin. Koreamuodin erottaa muusta aasialaisesta suunnittelusta sen vähemmän traditionaalisista yhdistelmistä. Sitä pidetään usein länsimaisen ja aasialaisen suunnittelukulttuurin parhaat palat yhdistävänä timanttina.

Hyviä nimiä guugeliseerata – edellisten lisäksi – on Human potential, Goen Jr, Steve J. & Yoni P., Kye, Low Classic ja CY. Choi.

Koska kesä saa ja lämpötila nousee, olen aloittanut hullun viuhkojen ostamisrumban. Ainakin parikymmentä viuhkaa on saatava ennen kuin Suomeen tulen. Täällä viuhkoja myydään kaikkialla. Kaikki muotitalot ja museotkin ovat suunnitteluttaneet itselleen omat viuhkat. Miksi ei kukaan Suomessa suunnittele viuhkoja? Minä vain kysyn, minä ja sotiemme veteraanit. Ei saatana, nyt meni haja-asutusaluepersun puolelle. Lopetamme tältä illalta ja käperryn jokaisen persoonani voimin nukkumaan.


Tao tao,


tiistai 23. huhtikuuta 2013

SF, no it's not Soviet Finland, it's Suomi Finland, Suomi is Finland in Finnish, you know.


Niin paljon on tapahtunut ja niin liian vähän aikaa siitä kirjoittaa.
Nyt jo yli kuukauden on täällä satanut. Satanut ja ollut pilvistä. Täällä pilvisyys ei ole sellaista kevyttä harmaata höttöä taivaalla vaan se on tummaa ja ulottuu maasta aurinkoon. Se on sumua, sadetta ja kaiken sen takana mustanpuhuvia pilviä. Muutaman kerran on aurinko hetkellisesti näyttäytynyt, mutta vain välähdyksenä. Ja taas päivä toisensa perään märkää pimeää. Tämä kaupunki ei enää muistuta Blade Runnerin lavastetta, tämä on Blade Runner.
Tässä eräs päivä aloin ihmetellä, mikä tämä epämiellyttävä tunne oikein on, kunnes tajusin: kaamosmasennus! Olen laskeutumassa kaamosmasennukseen +26 asteen lämpötilassa pilvien roikkuessa puolessa välissä pilvenpiirtäjiä ja seitsemän miljoonan ihmisen rynniessä vieressäni.
Yritin kysellä asiasta paikallisilta ystäviltäni, että onko sellaista käsitettä kuin kevätsadekauden masennus. He näyttivät kamalan huolestuneilta, kun selitin pimeydestä johtuvasta masennuksesta. ”Onko sinulla masennus? Oletko käynyt psykologilla?” ”Eieiei, kun sellainen pimeydestä tuleva väsymys ja apatia, meillä on sellaista pohjoisessa, sitä sanotaan kaamosmasennukseksi.” Eivät ymmärtäneet.
Eli ei, täällä ei ole sellaista. On vain jokavuotinen kausi loputonta sateista pimeyttä, mutta ei siitä johtuvaa masennusta. Ihmeelliset asiat ovat kulttuurisesti opittuja. Suomessa on hyväksyttävämpää masentua kuin olla tikkana pystyssä ja iloinen marraskuun pimeydessä. Minulle pimeydestä tulee klaustrofobinen ahdistus, unettomuus ja sitä myöten masennus. Olen huomannut, että auringonvalolamppu auttaa, mutta sellaisia ei Hongkongissa ole, koska täällä ei olla kasvettu uskomaan, että auringonvalonpuutteesta tulee masennus.
Nyt on alkanut aurinko vähän pilkistellä. Eilen jopa melkein kokonaisen päivän verran. Olin ekstaasissa.

Olen huomannut omaavani mahtavan lahjan puhua Suomesta vain omituisia asioita.

Kävimme jollain luennolla läpi Kiinan nykytaiteen keskeisiä näyttelyitä mm. juuri ennen Taivaallisenrauhanaukion kansanmurhaa ollutta mieletöntä China Avant-Garde näyttelyä, jonka jokainen taiteilija myy nykyisin teoksiaan kansainvälisillä taidemarkkinoilla tuhansilla tuhansilla dollareilla. Luentotauolla kysyi eräs opiskelutoveri, että onko Suomessa jotain sellaisia nykytaiteenhistorian keskeisiä näyttelyitä ja jos niin mitä. Rupesin siinä sitten selittämään ARSeista ja valittelemaan, että viimeisimmät ARSit nyt eivät ole olleet sitä ARSien terävintä kärkeä, mutta että onko enää nykyisin mahdollista järjestääkään sellaista tajuntaa laajentavaa näyttelyä, kun kaikki tieto ja taide on saatavilla virtuaalisesti blaa blaa blaa. Mutta sitten innostuin keuhkoamaan Arctic Hysteriasta ja että se se oli hieno kansainvälisesti kiertänyt suomalaisen nykytaiteen näyttely. Samalla tietenkin selitin, mitä arktinen hysteria on. Siinä sitten toverini kysymään: ”Te siis teitte kansallisesta psyykkisestä ongelmastanne näyttelyn ja kierrätitte sitä ulkomailla?” ”Joo.” ”Cool...” hyvin sellaisella varautuneella äänellä. Elekieli kertoi, että hän ehkä mieluummin istuisi hiukan kauempana minusta. Onneksi luentotauko loppui siihen ja luento jatkui.

Ja

Olin tässä muutama viikko sitten yliopiston ruokalajonossa ja edessäni oli tyttö, jolla oli huppu päässään. Naurahdin, kun ajattelin, miten anaalisti suomalaisessa koulussa asiaan suhtauduttaisiin. Toisin kuin Suomessa, jossa yksinäiselle naureskelijalle annetaan paljon tilaa, tyttö käännähti ja kysyi ystävällisesti: ”Mikä naurattaa?” Minä siinä sitten hämmentyneenä selitin, että Suomessa ei saa huppupäässä ja blaa blaa. Kävi ilmi, että tyttö oli eräs korealainen minun kantonintunniltani. Söimme yhdessä lounaan ja hän kertoi, että hänellä on niin rasvainen tukka, että olisi mieluummin tappanut itsensä kuin lähtenyt ilman huppua liikkeelle. Sovimme, että söisimme yhdessä lounaan seuraavanakin päivänä ja opiskelisimme kantoninkoetta varten. Hän lupasi kunnioittaa kulttuuriani ja tulla seuraavan kerran ilman hupparia. Naurahdin, hän kumarsi vakavana.
Seuraavana päivänä yritin selittää, että kyllä Suomessa saa huppupäässä syödä, mutta että eräässä koulussa oli opettaja ollut fyysisesti väkivaltainen aiheesta ja, että nyt siitä sitten keskustellaan Suomessa, että miten saa syödä ja miten ei ja oliko opettaja oikeassa vai väärässä. Tyttö nyökytteli päätään hyväksyvästi, mutta luulen, että häntä oikeasti alkoi pelottaa, että hakkaisin hänet, koska olin nähnyt hänen syövän huppu päässä. Emme ole sittemmin syöneet tai opiskelleet yhdessä.
Jos siis jotakuta tulee vastaan korealaisia, jotka uskovat, että suomalaisessa kulttuurissa hakataan huppupäässä syöviä, tiedätte mistä se johtuu.

Olen ehkä päätynyt siihen, että en enää keskustele mistään Suomeen liittyvästä, koska jotenkin onnistun tekemään asioista todella omituisia. Tai sitten on hyväksyttävä tosiasiana, että me vain olemme sääasioista masentuva, ongelmistaan ylpeästi taidetta tekevä, huppupäisiä teinejä hakkaava kansa. Ja jos jollain on ongelmia sen hyväksymisessä niin mistaking me for someone who gives a damn!

PS. Muistin juuri, että selitin paikallisessa homolassa ylpeänä ja tohkeissani vittu-sanan etymologiaa jollekin paikalliselle homolle, joka ehkä oli hiukan ahdistunut siitä, että puhuin naisen sukupuolielimestä niin innoissani. Onneksi olin sen verran päissäni, että en tarkasti muista, mitä sanoin. Mutta siis onhan se hienoa, että jo Agricola on uuden testamentin ensipainoksen alkupuheessa luetellut seitsemän suomalaista kansanjumalaa, joista yksi oli naisjumaluus nimeltä Vittu. Että hieno on sana, vittu.


Uhg,
Ugri Suomesta

torstai 28. maaliskuuta 2013

Monikulttuurisuutta


Kielenopetus kuvastaa aina mitä parhaiten paikallista kulttuuria.
Hongkongilaiset ovat kaikki siirtolaisten jälkeläisiä. Suurin osa on tullut Manner-Kiinan puolelta, mutta monilla on taustallaan brittikolonialistisen maailman monikulttuurinen sekoitus. Oman osansa hongkongilaisuuteen tuo jatkuva muuttoliike. Monet hongkongilaiset asuvat tällä hetkellä Hongkongin ulkopuolella ja yhtä useat tämän hetken hongkongilaiset ovat viettäneet suurimman osan elämästään jossain aivan muualla. Tämä kulttuurinen moninaisuus tulee vastaan niin kaduilla kuin kantonia opiskellessakin.
Olemme opiskelleet kohta viikon erilaisia taustan kuvaamiseen käytettäviä lausekokonaisuuksia: Olen kiinalaista alkuperää, mutta minulla on Amerikan kansalaisuus, Olen ranskanturkkilainen, Isänisäni on korealainen, mutta asun Hongkongissa ja kotikieleni on englanti.

On harhaista olettaa, että perus- "Minä olen Suomesta" riittäisi tänä päivänä. Toivon mukaan monikulttuurisuus näkyy myös suomenopetuksessa.
Lähdin mielessäni miettimään, kuinka suomenkielenopetuksessa voisi näkyä maamme monikulttuurisuus. Havaitsin, että suomenkielestä saa hirvittävän monta hyvää esimerkkilausetta kuvaamaan kulttuurimme tämän hetkistä monimuotoisuutta. "Olen suomenvenäläinen, minun pitää näyttää kelakortti, että saan ruoka-apua suomalaisilta kristityiltä. "Olen suomensomali, meitä on Suomessa paljon, mutta kukaan täällä ei ole kiinnostunut siitä, mitä Somaliassa tapahtuu." "Olen suomensaamelainen, olemme olleet täällä aina, mutta valtakunnan televisiossa on tällä hetkellä ensimmäinen minun kieliseni viihdeohjelma." Tai ihan vain yleislauseena voisi opettaa "Suomalaista monikulttuurisuutta on se, että rasistisen mielipiteen saa sanoa ääneen."

Kantonista on sanottava, että täällä ollaan kyllä small talk viety aivan uuteen ulottuvuuteen. Perustervehdyksenä voi sanoa toteamuksenomaisen kysymyksen. Esim. jos tapaat tuttavan hississä on täysin luontevaa aloittaa keskustelu sanomalla: Olet hississä? Tai jos näkee kaverin kaupassa maitohyllyllä aloitetaan keskustelu sanomalla: Maitoa siis ostat? Minusta tässä on jotain perisavolaista: keskustelunaloitus, joka ei kerro keskustelun aloittajasta mitään, mutta pakottaa vastaajan puhumaan itsestään.

Seuraavaksi kehitän savolaisen ja kantonilaisen kulttuurin välille jonkun luontevan vuosituhantisen kulttuurisillan....

Tao tao,
Antti

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Takaisin geimeissä


Viikon kuumeen jälkeen pääsin lauantaina lopulta hoippumaan Daniel Libeskindin (namedropping, tiedän, googlaa) suunnittelemaan Mediakeskukseen kuuntelemaan Orlanin luentoa. 
Orlan on tehnyt kuuluisimman teoskokonaisuutensa leikkaussalissa. Hän lukee ääneen samalla, kun hänelle tehdään kauneusleikkausta. Pitäisi ehkä olla ”kauneus”leikkausta. Olen aina ollut ahdistunut verestä ja leikkaussaleista ja siksipä hänen työskentelystään keskusteleminen tuntui minusta sopivalta kohdata flunssalääkkeiden turruttavassa harmoniassa.


Ah, hetkeksi keskeytän laulaakseni oodia kansainvälisten yksityisklinikoiden lääkemääräyksille. Jos jotain maailmassa vihaan niin se on suomalainen hoitohenkilökunta. Mitään niin arroganttia ja asiakasepäystävällistä toimintaa saa maailmasta etsiä. Ja minä olen asunut seitsemän vuotta Venäjällä. Suomessa, kun menee lääkärille, saa etäistä joskus jopa kohteliasta palvelua ja hyvässä lykyssä lääkemääräyksen, joka pitää tietenkin itse sairaana apteekista noutaa. Kansainvälisillä klinikoilla saa  ihanan huolehtivan asiakasystävällisen lääkärin ja kotiin viemisiksi kassillisen mitä erilaisimpia tabletteja. Minun tulee ikävä niitä pieniä keltaisia, veivät tunnon kielestä, mutta samalla pystyi nielemään ilman kivunhuutoja.

Mutta siis Orlan. Yllättävää kyllä kiinnostavinta oli kuulla hänen alkuaikojen prokkiksistaan.
Jotenkin jäin mielessäni filosofoimaan sitä, että onko ruumiin muuttaminen loppujen lopuksi muutosta ollenkaan. Eikö suurin osa ruumiillisuutta ole mentaalista? Ihmisen minäkuva on psyykkinen rakenne. Eikö olisi ollut kiinnostavampaa esimerkiksi yrittää kehittää itselleen vaikka syömishäiriöisen minäkuvaa ja pyrkiä sen peilin kautta tekemään taidetta? Orlan kai oli yrittänytkin palkata psykologin muuttamaan omaa psyykettään, mutta kukaan ei suostunut.
Vaikkakin Orlanin feminismi on ehkä vähän sellaista 80-lukulaista: nainen ja ruumis ja objekti ja blaa blaa blaa, mutta kiinnostavaa shittiä.

Tänään kävin Wah Luen Industrial Centerissä. Siellä on useiden taiteilijoiden työhuoneita.

Tapasin Leung Kui Tingin. Hän on yksi Hongkongin kuuluisan New Ink Painting -liikkeen jäsenistä. 1960-luvulla nuoret taiteilijat yhdistivät länsimaisia vaikutteita perinteiseen kiinalaiseen mustemaalaukseen kehittäen jotain aivan uutta. Monet muiden alojen ammattilaiset mm arkkitehdit, ja suunnittelijat antoivat paljon uuden mustemaalauksen abstraktiin muotokieleen. Leung Kui Tingkin oli alunperin muotoilija.
Hänen työnsä ovat valtavia kokoluokaltaan ja häkellyttävän täynnä pientä yksityiskohtaa.



Kävin myös Jaffa Lam Laamin työhuoneella. Hänestä olen kirjoittanut ennenkin. Hänen Hong Kongin kulttuurikeskuksessa ollut näyttelynsä loppui kuukausi sitten. Osa teoksista oli vielä kuljetuspakkauksissa hänen työhuoneellaan.
Jaffa on mukana monessa. Hän on mm. ollut perustamassa hkair.org -organisaatiota joka järjestää taiteilijoille residenssejä. Hän haukkui taideopinnot ja sanoi oppineensa kaiken sisällöllisesti kiinnostavan residensseissä muiden taiteilijoiden kanssa keskustellessa ja että taidekouluissa viettämänsä 7 vuotta oli aivan liian pitkä aika suhteessa saatuun hyötyyn.
Jaffa alkoi tehdä yhteisötaidetta vuonna 2003 ja on siitä lähtien tehnyt osan teoksistaan yhteisöllisesti. Aikaisemmassa postauksessani mainitsin hänen projektinsa työttömien hikityöpajaompelijattarien kanssa.



Vietettyäni päivän työhuoneilla teollisuusalueella tulin takaisin keskustaan ja kävin syömässä hampurilaisen kauppakeskuksen katolla.



Tao tao,

Antti




maanantai 11. maaliskuuta 2013

Kortsuja ja liukkaria


Jossain itselleni täysin epäluonteenomaisessa filantropiahurahduksessa päätin ryhtyä tekemään vapaaehtoistyötä.
Siis tietenkin ajatuksissani olen jo vuosia tehnyt työtä Tsetsenian sodan, Pietarin katulasten, lukutaidottomuuden ja ties vaikka minkä enemmän tai vähemmän akuutin ongelman eteen, mutta käytännössä olen pistänyt moiset ajatukset krapulahäpeän piikkiin ja kääntänyt kylkeä.
Nyt minua lähestyttiin vapaaehtoistyötarjouksella, joka pysäytti. Tarvittiin ihmisiä auttamaan kondomien pussittamisessa. Hetken sähköpostille naurettuani päätin ojentaa auttavan käden.
Tämä vapaaehtoistyökeikka olkoon ensimmäinen tielläni kohti rauhan Nobelia. Olen nimittäin aivan varma, että jos olisin jotain jonkin asian eteen joskus tehnyt, niin esimerkiksi Tsetsenian sodan olisin ratkaissut ja siitä hyvästä saanut Nobelin. Sen sijaan sota sai loppua itsekseen ihan ilman asioihin puuttumistani. Se saamatta jäänyt Nobel kyllä aina välillä kaihertaa. Hienosti nimittäin sodan olisin lopettanut, jos olisin sen lopettanut. Miksi ei myönnetä mitaleja toisessa todellisuudessa tehdyille teoille? Maailma ei ole tarpeeksi postmoderni minulle.

Mutta mutta
Tässä todellisuudessa siis vietin tänään päivän pakkaamalla liukkaria ja kortsuja nättiin pahvikoteloon.
Pakkaaminen tapahtui paikallisen seksuaalivähemmistöjen oikeutta ajavan yhdistyksen tiloissa. Samassa huoneessa oli teinihomoja pelaamassa tietokonepelejä. Olen itse pelannut viimeksi Commondore-64:llä veljeni kanssa. Opin tänään hirvittävästi uutta tietokonepeleistä. Ja samalla tajusin, että on se kyllä rankkaa olla teini, kun pitää yrittää olla cool vaikka ei ole mitään tajua kuka on ja miten finnejä pitäisi oikeasti hoitaa. Juuri, kun olin mielessäni säälimässä kaikkia maailman epävarmoja pikkuhomoja, käveli sisään teinitransu, joka oli hauska ja kovaääninen ja hirvittävän sinut oman epävarmuutensa ja kysymystensä kanssa. Minusta tuli hetkessä fani.
Kävellessäni kotiin taskut täynnä kondomeja ja liukkaria mietin, miten erilailla sitä voi asioihin suhtautua. Jopa epävarmuus voi olla positiivinen voimavara, jos sen niin osaa nähdä. Summa summarum: Minulla on guru. Hän on alle kaksikymppinen hongkongilainen transu.

Tao tao,
Antti

PS. Sinivalkoinen valhe dokumenttia pohtiessani päädyin sisäisen persuni avulla siihen lopputulokseen, että rahat pois huippu-urheilulta. Sehän on vain sellaista postmodernia tekourheilullista paskaa. Siellä meidän verorahoilla doupataan. Eihän sillä touhulla ole enää mitään tekemistä sellaisen oikean urheilun kanssa, jota tavallinen ihminen maalaisjärjellä ymmärtäisi. Että nekin rahat olisi parempi laittaa johonkin sellaiseen tervehenkiseen ja ei-kilpailuasetelmalliseen kuten nykytaide.

Sama

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Hakkaa se paperilla!

Aik'auhee, kun on niin hirveesti kaikkee kerenny tapahtumaan, että mittään ei ehdi edes blögiin kirjottamaan. Mutta mutta sehän on selvä, että taide on pitkä ja blogi toissijainen. Tässä vihreetä teetä yritän juoda kaatamatta sitä näppäimille.
Sitä tänne tulin huutelemaan, että nyt jos koskaan on aivan mahtava juhlakausi menossa. Saanko esitellä: Pikkumaisen ihmisen hakkaaminen. Nyt pystyt langettamaan kirouksen sinulle huonoa onnea tuottaneille ihmisille tai muuten vaan turhille runkkareille, joita vihaat. Kirouksen langettaminen tuo samalla langettajalle hyvää onnea. Win - win!
Tarvitsee vain kirjoittaa runkkarin nimi paperille, facebookista ladattu valokuva toimii kuulemma vielä paremmin. Sen jälkeen kipsutetaan lähimmän sillan alla majailevan noidan luo. Minun lähisiltani alla on aina useampia vanhoja naisia muovituoleilla suitsukkeen savun keskellä. Annetaan noidalle viisi euroa ja sytytetään suitsuke uhrilahjaksi jumalille. Sen jälkeen nainen hakkaa vanhalla kengällä runkkaria symboloivan paperisen hahmon tolloksi. Paparitolloa painetaan useamman kerran sianihraan. Tämän jälkeen rasvainen paperipallura asetetaan söpön keltaisesta paperista taitellun tiikeriorigamin alle. Runkkari siis symbolisesti tukehdutetaan sianrasvaan ja tiikerin voima nujertaa hänet. Ja mikäli oikein ymmärsin runkkarin nimi/valokuva poltetaan, että jumalat ymmärtävät kenestä on kyse.
Että sellanen traditio.
Paras aika tämän tekemiselle on Jingzhe kauden (驚蟄) eli hyönteisten heräämiskauden alussa, mutta periaatteessa tämän voi tehdä koska vaan ja ilmeisesti myös itse. Siltojen alla majailevilla vanhoilla naisilla on tietenkin enemmän kokemusta näiden asioiden kanssa eli suosittelen tämän asian ulkoistamista heille. Lähisiltani alla on jo pari päivää ollut pitkät jonot ja poliisit ohjaamassa jonottajia, että kaikki menisi taiteensääntöjen mukaan.

Vieressä seitsemän kerroksen korkuinen Mahtava Oz -mainos ja sillan alla kaikuva kenkien taonnan kumu ja poliisit ja jonoissa ihmiset silkkipaperille kirjoitettuine nimiliuskoineen ja kaikkialle leviävä suitsukkeen katku.
Tässä ollaan jo absurdiuden tuolla puolen.

Jingzhe kausi on noin 5 - 20 maaliskuuta. Tämä on myös se aika jolloin ilma lämpenee ja kevät saa.

Nyt kun vielä keksisin kenet käyn hakkauttamassa. Jotenkin ahdistavalta tuntuu noin avoimen vihan osoittaminen, mutta maassa maan tavalla. Toisaalta, osataanhan sitä Suomessakin. Jos käyn hakemassa vihaan nostetta vaikka Hommafoorumista. Siellähän osataan avoimesti vihata.

PS. Minulla on huomenna kantonin koe, joudun kertomaan ääneen itsestäni vähintään sadalla sanalla. En muistanutkaan, että kieltä oppii näin nopeasti. Mutta hirvittävä homma tuo sanojen tankkaaminen.

Tao tao,
Antti